Seurasin Facebookissa erästä työkaveria, jota en oikein tunne. Hän jatko-opiskelee. Hän jakaa melko rohkeasti kommenttejaan yksityiselämästään ja tunteistaan, minkä suhteen minä taas olen hyvin restriktiivinen myös omassa vaihtoehtoprofiilissani.Kuten yleensäkin, eniten on jaettu eteenpäin vain linkkejä uutisiin tms. Täällä pyörii vain harvoja itsenäisiä ajattelijoita, joiden tuotoksia kannattaa välillä jakaa.

Henkilökohtaisista aiheista syntyy useimmin eniten keskustelua..Minut sa siirtymään muualle useimmin joku uutislinkitys. Aihepiiri on hyvin laaja. Tällä henkilökohtaisella sivulla en kaipaa kuvia.

Yhteisöksi valitsi erään polkupyöräfirman, se on pieni kotimainen brändi, joka mainostaa vain Facebookissa, ja ehkä liikkeensä ikkunassa.

Siellä oli 60 tykkäämistä firman kilpailuaseman paranemisilmoituksesta., muuten tykkäämiset koskivat tavarauutuuksia. Niistä myös keskusteltiin. Kerran jaoin eteenpäin aurinkokennotekniikkaa koskevan uutisen, siinä menin myös pois alkuperäiseltä sivulta.Kuvien puuttuminen olisi tälle sivulle fiasko.

 Tehtävänä oli, siis runsas viikko sitten, luoda jotain yhdessä ryhmän kanssa tai hyödyntäen ryhmää, esim Facebookissa olevaa. Tämän tehtävän edessä tunsin vastentahtoisuutta. Olehan tottunut toimimaan yksin. En luota ihmisiin tässä suhteessa.

Työni on paljolti esiintymistä. Siinä pitää ottaa riskejä kielikuvien kanssa. Joskus menee pieleen, mutta siitä voi oppia. Esiintymisestä osa on supliikkia, osa olemista. Melko suuri osa lankeaa persoonan varaan. Sitä infoa ei voi jakaa. Kyseessä ei myöskään ole esitys teatterin tapaan, eli että sitä voisi harjoitella, tai tulisi harjoitella. Esitystä ei esitetä lukemattomia kertoja, vaan kerran. Näkökulmat ja tavat jotka sopivat minun suuhuni, tulevat korvieni välistä.Tähän olen oppinut luottamaan.

Annettu tehtävä kirjoittaa dokumentti yhdessä ja toisista riippumatta on mielenkiintoinen ja haastava. Tehtäväksi on annettu kirjoittaa siihen 150 sanaa. Se tuntuu paljolta ja dominoivalta yhteen pötköön tai kerralla kirjoitettuna. 

Olen nyt kirjoittanut kahteen eri ottteseen, kerran muokannut toisen tekemää tekstiä. Documents on uusi löytö. Olen paljon oikolukenut sähköpostitse saamiani tekstejä, olen palauttanut niitä samaa reittiä. Tämän alustan käyttö yksinkertaistaisi sitä prosessia.

Viidennen tehtävän aiheena on verkkokeskustelu, johon olen aikanaan ollut paljonkin koukussa. siihen mittaan asti, että puolisko on ärsyyntynyt. Aikani roikuin muutamilla, en yhtä aikaa. Ensimmäistä ei enää ole, olen tosin kirjautunut uudistuneellekin, toinen on KT24, jossa olen paljon kuluttanut aikaa. 

Nyt kävin sitten hiukan vilkuilemassa ja jättämässä muutaman jäljen sekä S24 ”Kirkko kuulolla ” -osioon, jossa suuri osa viesteistä oli suoraan sanoen melko matalamielistä. En jaksaisi kommentoida siellä. Yhden kommentin jätin jonnekin.

KT24:stä olin irtautunut eli edellisestä keskusteluun siinä mielessä eli kommentointinäkökulmasta osallistumisestani oli kulunut jo kuukausia. Nyt siis tartuin toimeen, ja sainkin aikaan tarvittavat viisi kommenttia. Keskustelu jatkui onneksi niin kauan että saatoin täyttää tehtävän.

Viimeiseksi lauseekseni tällä hetkellä jäi ”Voisiko uskosta kuoria glamourin?”. Sitähän siinä on, glamouria. En ole körtti enkä evankeelinen, mutta muistelen Ukko-Paavon olleen näillä samoilla linjoilla.

Olen kirkkolainen - sen pitäisi riittää, loppu on Jumalan käsissä. Sen ohella elän arkeani ja käyn sanan kuulossa, sana on minussa ja siten myös siellä missä minä olen.

Keskustelu on ”kivaa” - minä en vain pidä, enkä luekaan, pitkiä kommentteja. Siksi omat kommenttini ovat lyhyitä ja joskus liiankin tiiviitä ja tiivistettyjä - ymmärrettävyys kärsii, mutta pitkälti en jaksa kirjoittaa / selittää.